”Suurvaltojen valitseman turvallisuuspolitiikan keskeisiin ainesosiin pienillä mailla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa” : Novaja Zemljan ydinkokeet Suomen ulkopolitiikassa 1990–1993

Tutkielmassa selvitetään, kuinka Suomi reagoi Neuvostoliiton suunnitelmiin siirtää kaikki ydinkokeensa Suomen lähialueella sijainneelle Novaja Zemljan koealueelle sekä alueella lokakuussa 1990 tehtyyn ydinkokeeseen. Keskeinen kysymys on, kuinka Suomi pyrki vaikuttamaan Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän politiikkaan kysymyksessä, joka liittyi voimakkaasti suurvaltojen etuihin. Aineiston mahdollistamissa rajoissa selvitetään myös, millaisten käsitysten ja näkemysten pohjalta Suomen politiikka muotoutui. Tarkoituksena on tätä kautta selvittää, millä tavoin Suomen ulkopolitiikka ja sen käytännön toteutus muuttuivat kylmän sodan loppuvuosina ja Neuvostoliiton hajotessa. Lisäksi pohditaan, kuinka Suomen lähialueen turvallisuuskysymyksiä hahmotettiin uudelleen 1990-luvun alun muuttuvassa tilanteessa. Vaikka Novaja Zemljan ydinkokeiden vastustusta perusteltiin kokeiden mahdollisilla ympäristövaikutuksilla, tutkielmassa ydinkokeiden siirtäminen Suomen lähialueelle ymmärretään ensisijaisesti turvallisuus- ja aseidenriisuntapoliittisena kysymyksenä. Suomen toimintaa Novaja Zemljan kysymyksessä tarkastellaan Suomen ulkopolitiikan sekä sen alaan kuuluvan aseidenriisuntapolitiikan näkökulmasta. Samalla kysymys liittyy Suomen kansainvälisen aseman ja turvallisuusympäristön muutokseen sekä lähialuetta koskeneiden uusien uhkakuvien nousuun ulkopolitiikan asialistalle. Tutkielman primääriaineisto on peräisin ulkoministeriön arkistosta. Aineiston tarkastelu on rajattu vuosiin 1990–1993, sillä Neuvostoliiton suunnitelmat Novaja Zemljan suhteen nousivat Suomen ulkopolitiikan asialistalle vuoden 1990 alussa, ja kysymyksen käsittely keskittyi vuosiin 1990–1992. Aineistosta käy ilmi, että Novaja Zemljan ydinkoekysymys nousi pohjoismaisen yhteistyön piiriin Suomen aloitteesta: Suomi ehdotti Pohjoismaille yhteistä kannanottoa ja vaikutti aktiivisesti Pohjoismaiden yhteisen toimintalinjan muotoutumiseen. Pohjoismaiden kannanotoissa korostettiin ydinkokeista haavoittuvalle arktiselle ympäristölle aiheutuvaa vaaraa, vaikka alan asiantuntijat pitivät ydinkokeista riskejä pieninä. Aiempi tutkimus tukee tulkintaa siitä, että Suomella oli myös turvallisuuspoliittinen intressi estää ydinkokeet Pohjoisella jäämerellä. Aineistosta ilmenee, että ympäristöturvallisuutta korostavaa lähestymistapaa pidettiin ulkoasiainministeriössä kuitenkin hedelmällisempänä, sillä ydinkokeiden koettiin olleen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen turvallisuuspoliittinen kysymys, johon Pohjoismailla ei koettu olleen vaikutusmahdollisuuksia. Neuvostoliiton Novaja Zemljalla lokakuussa 1990 tekemän ydinkokeen jälkeen Suomen politiikassa havaitaan muutos kohti selkeämpää pyrkimystä vuoropuheluun Neuvostoliiton kanssa. Tarkoituksena oli pyrkiä minimoimaan ydinkokeiden vaikutuksia ympäristöön niin kauan, kuin ydinkokeita jatkettaisiin. Uudesta pragmaattisemmasta lähestymistavasta huolimatta Suomen aseidenriisuntapoliittisten linjausten – ennen kaikkea ydinkoekieltoa koskeneen kannan – korostettiin kuitenkin pysyneen ennallaan. Toinen painopisteen muutos Suomen politiikassa tapahtui keväällä 1992 Sosnovyi Borin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Vaikka onnettomuus ei aiheuttanut vakavaa vaaraa, se nosti entisen Neuvostoliiton alueella sijainneiden ydinvoimaloiden heikon turvallisuustason Novaja Zemljan ydinkokeita merkittävämmäksi huolenaiheeksi. Suomen politiikassa on havaittavissa selvää varovaisuutta, mikä tukee aiemmassa tutkimuksessa esitettyjä tulkintoja siitä, että puolueettomuuspolitiikan periaatteista luovuttiin kylmän sodan lopulla asteittain. Suomen puolueettomuuspolitiikalle tyypillinen pidättäytyväisyys ilmenee esimerkiksi pyrkimyksenä välttää voimakkaita kannanottoja ydinkoekiellon puolesta, sillä niiden tiedettiin ärsyttäneen sekä Yhdysvaltoja että Neuvostoliittoa. Kuvaavaa on, että erityisesti Yhdysvalloilta haettiin hyväksyntää Suomen aktiivisuudelle. Ydinkokeiden ympäristöturvallisuuden korostaminen näyttäytyy siten tietoisesti valittuna lähestymistapana, jonka avulla voitiin välttää puuttumasta ydinkokeisiin väistämättä liittyneisiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että Suomen puolueettomuuteen ja pienen valtion poliittiseen realismiin perustunut ulkopolitiikka näytti kylmän sodan päättyessä muuttuneen hitaasti. Samalla Novaja Zemljan ydinkokeiden nousua Suomen ulkopolitiikan asialistalle voidaan kuitenkin pitää osoituksena Suomen 1980-luvun lopulla lisääntyneestä poliittisesta liikkumatilasta